Bella

Kun mä viime tiistaina aloitin kirjoittelemaan tähän blogiin, vaaka näytti 98kiloa, mutta se ei ole tosiaankaan korkein lukema, jonka mä olen painanut. Lukion ensimmäisellä paino kohosi talveen mennessä nimittäin niinkin korkeisiin lukemiin kuin 115 kiloon. Tämä sai alkusysäyksen jo yläkoulussa edeltävänä keväänä, kun koululääkäri haukkui läskiksi ja yritin laihduttaa olemalla viikon kokonaan syömättä. No siitä sitten seurasi jonkin asteinen ahmimishäiriö, jota ei koskaan ole diagnosoitu. Se on onneksi taakse jäänyttä elämää ja tähän päivään mennessä mä olenkin saanut pudotettua, välillä hitaammin ja välillä nopeammin, painoa näihin lukemiin. Rehellisesti sanottuna paino oli näillä main jo vuosi sitten, kun lopettelin edeltävää blogia. Siinä se on sitten pysynytkin, tosin vuoden vaihteessa pääsin jo lähelle 90 kilon rikkoutumista, mutta miessäädön loputtua liikunta jäi liian vähälle ja ruoka lohdutti.

Miten mä sitten joskus olin niin ylipainoinen, että koululääkäri koki oikeudekseen sanoa läskiksi? Ihan vaan pikku hiljaa tapahtuneen lihomisen tuloksena. Jo neuvolakortista löytyy merkintöjä ylipainosta. Ekalla luokalla taisin painaa jo lähemmäs 50kiloa, no olin mä silloin muita päätä pidempikin, mutta ei se tietenkään selitä kaikkia niitä liikakiloja. Ruoka on vaan aina ollut niin hyvää ja sitä on tullut syötyä pienestä pitäen ihan liikaa. Myös tunteet on ollut niin pitkään kuin muistan aika tavalla mukana mun syömisissä. Mä siis myönnän ihan avoimesti olevani tunnesyöppö.

Mun painohistoriaan vielä sen verran, että hoikimmillani olen syntymän jälkeen ollut varmaankin seiskaluokalla pituuskasvupyrähdyksen jälkeen, kun pituutta löytyi 170cm ja panoa 78kiloa. Sitten paino pysyi niissä lukemissa, mutta kropan muoto muuttui, kun lantio leveni ja rinnat kasvoi jne. Olin siinä sitten vissiin aika murrosiän myllerryksen keskellä ja ihmettelin mitä ihmettä mulle tapahtuu. Siihen soppaan kivan pikku lisänsä antoi vielä raskausarvet, joita mulla on käsivarsissa, vatsassa, kyljissä, reisissä ja polvitaipeissa. Ne vaan tuli murrosiän muutosten mukana ilman, että paino olisi edes muuttunut suuntaan tai toiseen. Luulin että olen ainut ihminen, jolle niitä tulee ilman että on edes raskaana. No sittemmin olen huomannut, että mun isällä on niitä käsivarsissa ja selässä. Ihan peritty ominaisuus siis tää mun ihotyyppi. Mutta silloin kun mä olisin kipeimmin sen tiedon tarvinnut, en sitä tajunnut ja sit kävikin vähän huonosti ja ajattelin, ettei oo mitään väliä miltä mä näytän, kun raskausarvet on jo pilanneet kaiken. No sen ajatuksen jälkeen mä sitten lihosinkin tasaiseen tahtiin satakiloiseksi ja tosiaan ysiluokan terveystarkastuksessa sain kuulla koululääkäriltäni olevani läski.

Mutta kaikki edellä mainittu on historiaa ja ne raskausarvetkin on aikalailla haalenneet ja tosiasiassa mä en todellakaan ole ainut, jolla niitä on. Liikunta on taas vallannut jalansijaa mun elämästä ja ruoka on terveelliseempää kuin aiemmin, vaikka mä syönkin määrällisesti välillä liian vähän. Mutta mä lupaan kuunnella kehoani ja lopettaa, jos alkaa mennä liian epäterveelliseksi. Tää on mulle mieluisampi vaihtoehto kuin se ylensyöminen ja sohvalla makoilu, vaikka se tietenkin edelleen helposti multa luonnistuisikin. Uudet elämäntavat kun ei niin helposti syrjäytä niitä koko elämän mun toimintamalliksi juurtuneita huonoja juttuja. Mutta jotta mä saavuttaisin mun tavoitteet ja saisin ekan kerran elämässä tuntea, miltä tuntuu olla normaalipainoinen, mun täytyy tehdä töitä sen haaveen eteen. Parasta tässä on se, että tämä haave iha oikeasti toteutuu, kun vaan teen itse töitä sen eteen ja uskon itseeni.:)