Everything is possible when you trust yourself!

Anonyymi oli heittänyt mua seuraavanlaisella kysymysparilla: Miks normaalipaino on sulle niin tärkeä? Etkö sä pysty olemaan onnellinen tässä hetkessä?  Päätin nyt sitten vastata ihan kokonaisen postauksen muodossa, sillä mulla on suhteellisen paljon sanottavaa ja se kaikki ei varmaan olisi edes mahtunut tuonne kommenttiboksiin. Ihan ekaksi selasin arkistojen kätköjä ja löysin vastauksen samantapaiseen kysymykseen edellisestä blogilistani viime vuoden helmikuulta ja tässä se on: 

Joku oli kysyny multa, että miks ihmeessä normaalipaino on mun suurin unelma? Normaalipaino on mun suurin unelma siks, että musta tuntuu vaan, että mun elämä ois paljon helpompaa, keveämpää ilman useita kymmeniä lisäkiloja. Keveämpää niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mulle tää ylipaino on nimittäin sellanen ihan joka päiväinen kompastuskivi. Jos joku hymyilee mulle, ni se tekee sen silkkaa ilkeyttään, eihän kukaan voi vaan ystävällisesti hymyillä mulle. Porukassa oon yks sosiaalisimmista ihmisistä, mutta yksin kuljen pääpainuksissa kenkiä tuijotellen, koska mä en uskalla ottaa katsekontaktia vastaantuleviin ihmisiin. Se ois kauheeta, nehän vois vaikka taas hymyillä mulle. Mä tiedän, että toi kuulostaa aika hmm, no epänormaalilta, mutta se on mun jokapäiväistä elämää. En mä halua, että mun elämä tulee olemaan jatkossakin tollaista.

Mulla on nätit kasvot, ainut asia mihin oon kehossani tällä hetkellä tyytyväinen. Okei on niissä kasvoissakin vähän liikaa tavaraa ja nenäkin on ehkä pikkuriikkisen iso, mutta silti... Mua oikeesti sanotaan nätiksikin koulussa, satakymmenen kiloista ihmistä! En mä voi ikinä ottaa sellasia kehuja muutakun säälinä mua kohtaan.

Mä väitän, että mä pystyn elämään elämää täysillä vasta kun oon tyytyväinen kehooni. Siks ei oo muuta tietä kuin laihduttaa.

Ja sitten joku oli kysyny multa, että miten mä olen päästäny itteni tähän kuntoon. Mä en tiedä! Arvatkaa tekiskö mieli palata, sanotaan nyt vaikka ekalle luokalle ja elää koko lapsuus ja nuoruus uudestaan, ilman mitään läskijuttuja ja porukasta sulkemisia. Silloin ois ollu vielä niin helppo tehä stoppi painonnousulle. Paino ois kyllä tasottunu normaalin kasvun myötä, kun pituutta ois tullut. Mutta se ei ihan menny niin sitten.

Yks syy siihen, että mä olen päästäny itteni näin pitkälle on se, että mä aloin tuntemaan itteni rumaks ja läskiks vasta satakymmenen kiloisena. En vaan heränny tarpeeks ajoissa. Mä oon kai aina sitten osannut pukeutua niin, että mun todellinen ruumiillinen olemus ei paista läpi.

Mitkä on ne todelliset syyt siihen, että normaalipaino on mun unelma? Ne on nämä(kuvat lainattu):

                             

Mä haluan kirmata beachillä ja ihan kaikkialla muuallakin onnellisena, ihan niin kuin kuka tahansa muu tän ikäinen. Naisenhan sanotaan olevan hehkeimmillään noin parikymppisenä, en mäkään halua heittää sitä osaa elämästäni roskakoriin.

                 

Ja, mä haluan olla onnellinen jonkun toisen ihmisen kanssa. Jakaa arjen ilot ja surut sen toisen kanssa. Tietää, että vierellä on sellainen ihminen johon voi luottaa kuin kallioon. Tietää, että joku pitää mua maailman kauneimpana ja ihanimpana. Mä haluan poikaystävän!:D

Mä haluan olla itsevarma ja onnellinen ja saada paaaaaljon uusia ystäviä!

Ja en oo unohtanu sitä terveyttä mihinkään, se on edelleen se tärkein kaikista!:)

On niitä syitä varmasti miljoonia muitakin, mutta tossa niistä muutama!:)

Edellä siis mun vastaus helmikuulta 2010. Moni asia pitää paikkansa yhä edelleen huhtikuussa 2011, mutta on mun myönnettävä, että moni asia on myös muuttunut.

Edellisestä tekstistä paistaa aika selvästi läpi, kuinka huono itsetunto mulla on pahimmillaan ollut. En mä enää kuljeskele pääpainuksissa katseita vältellen. Mä en kävele seinänvierustalta toivoen, ettei kukaan näe, vaan mä annan itseni näkyä ja kuulua. Mutta on mun itsevarmuudessa silti vielä parantamisen varaa, mutta niin on varmasti monella muullakin, en ole yksin ongelmani kanssa. Olen edelleen sitä mieltä, että elämä olisi kevyempää niin henkisesti kuin fyysisestikin ilman näitä lisäkiloja. (Tällä hetkellä niitä on onneksi melkein 20 vähemmän kuin edellisen kerran tästä aiheesta kirjoittaessani).

Mun keho on myös muuttunut aika rutkasti sitten viime helmikuun ja tällä hetkellä mä pidän myös muista kohdista kuin vain kasvoista, vaikka totta kai mä koko ajan muokkaan kropastani liikunnan ja terveellisen ruoan avulla vielä parempaa. Mulla on liikaa rasvaa vieläkin ihan joka paikassa, mutta en mä enää inhoa mun kehoa. Paljon helpompaa mennä eteenpäin tässäkin projektissa, kun oma peilikuva ei kuvota niin kuin silloin ennen. Sitä paitsi mä tiedän, että mä alan näyttää päivä päivältä paremmalta, kun vain uskon ja luotan siihen, että treeni ja kevyempi ruokavalio tuottaa myös tulosta. Pakko myöntää, että tänään tuli sellainen hetki, jolloin katsoin itseäni peilistä ja mietin miksi ihmeessä mä yritän muuttaa itseäni joksikin muuksi. Mä olen kuitenkin aina ollut lihava ja liikunta ei ikinä ole ollut mun juttuni. Miksi mä en edelleen toimisi niin kuin aina ennenkin, eli siis katsoisi tv:tä ja mättäisi ruokaa ihan vain tekemisen puutteen takia. Tulin kuitenkin minuutin sisällä järkiini ja tajusin, että mä haluan olla normaalipainoinen jo ihan oman terveyteni takia.Mun entiset 18 vuotta käytössä olleet huonot elämäntavat on juurtunut niin syvälle, että ei niitä noin vaan muuteta. Kyllä mun täytyy olla ihan ajatuksella mukana jääkaapilla, ei ne epäterveelliset jutut oo mulle vieläkään kovin vieraita. Tai salille lähtö sitten? Kyllä mä keksisin muutakin mukavaa, kuten leffan katselua, mutta kun mä haluan niin kovasti juurruttaa nämä terveellisemmät jutut mun elämään, mun on vaan lähdettävä salille ja treenin jälkeen tuntuukin sitten tosi hyvältä. Ei kukaan synny lihavaksi tai laihaksi. Elämäntavat ja ne valinnat, joita elämässä teemme muokkaavat meistä sellaisia kuin olemme.

Mä olen edelleen sitä mieltä, että mä pystyn elämään täysillä vasta kun olen tyytyväinen itseeni. Ja mä en usko, että mä voisin olla itseeni tyytyväinen näin ylipainoisena ja siksi normaalipaino on mulle niin tärkeä.

Ja mitä tulee tohon poikaystävä kohtaan... En mä enää mitään miestä halua, siis just nyt. Haluan tykätä ensin itsestäni, vasta sitten voin ajatella aidosti tykkääväni jostakin toisesta niin, ettei oma epävarmuus ime kaikkea energiaa.

Mä pystyn olemaan onnellinen tässä hetkessä. Nauramaan ja iloitsemaan tästä hetkestä ja siitä, mitä se mulle tarjoaa. Mulla on kaksi hyvää ystävää ja lukuisia kavereita. Perhekin on mun tukena, läheisimpiä sukulaisia unohtamatta. Mä olen perusterve ja niin on mun rakkaimmatkin. Moni asia voisi aina olla paremmin, mutta myös huonommin. Osaan ottaa ilon irti myös tästä hetkestä, siitä ei ole epäilystäkään.:)